Miksi ostaa antiikkia?

Antiikkihuonekalut ovat usein hyvin laadukkaita ja kestävät käytössä jopa vuosisatoja. Käytetyn huonekalun ostaminen on aina ekoteko, jolla vältetään uuden huonekalun valmistukseen liittyvä hiilijalanjälki. Luultavasti vanha laadukas huonekalu myös kestää käytössä kauemmin kuin uuden tuotannon huonekalu, jolloin taas säästämme ympäristöä.

Massiivipuiset vanhat huonekalut ovat loistavia käyttöhuonekaluja, joita saa helposti muokattua omiin tarpeisiin ja sisustukseen sopivaksi. Suurin osa vanhoista huonekaluista ei ole kansallisaarteita, joiden maalaamista tai muokkaamista kannattaisi turhaan pelätä tai kauhistella.

Antiikki on upea lisä muuten esimerkiksi moderniin kotiin. Antiikin avulla saa helposti sisustettua persoonallisen kodin, joka erottuu muista kodeista edukseen! Kodin ei koskaan tarvitse noudattaa tiukasti tiettyä tyylisuuntaa, vaan rohkea yhdistely synnyttää upeita, persoonallisia koteja. Kun koti miellyttää asukkaidensa silmää, on yhdistely onnistunut.

Vanhat huonekalut ovat myös aina hyviä sijoituskohteita, sillä ajan kuluessa laadukkaan huonekalun arvo todennäköisemmin nousee kuin laskee.

Antiikkiesineet on yleensä jaoteltu tyylisuuntien ja aikakausien mukaan.

 

Huonekalujen tyylihistoria lyhyesti:

Renessanssi
n.1420-1560 (kansanhuonekaluissa Suomessa 1800-luvulle asti)

Kodeissa tärkeää oli edustavuus ja mukavuus. Liikuteltavat irtohuonekalut yleistyivät kiinteiden sisustusratkaisujen tilalle ja tämän myötä esimerkiksi tuolit yleistyivät. Huonekalut aseteltiin kokonaisuuksiin. Huonekaluina oli komeita kaappeja, pöydät olivat suorakaiteen mallisia, usein pirttipöytiä tai ristikkojalustallisia pöytiä. Tuolien runko oli ristikkorakenteinen, istuinosa neliskanttinen, jossa oli tavallisesti kaksi tukikehikkoa. Takajalat jatkuivat selkänojien sivupuina ja niitä yhdisti ylhäällä hartialauta. Istuinhuonekaluja alettiin verhoilla. Peilien ympärillä oli hopeakehykset.

Barokki
n.1600-1715

Barokki oli alkujaan pilkkanimi, jolla luonnehdittiin tyylille ominaista muotojen suhteetonta paisuttelua ja ylenpalttista koristelua. Tyyli oli mahtipontista, mutta huonekaluissa tärkeää oli myös mukavuus. Barokkituolin selusta oli korkea ja kapea. Istuimet kovapehmustettiin esim. kultanahkalla tai brokadi-kankaalla. Tuolien jaloissa oli veistoskoristelua, kierresorvaus oli barokille ominaista (nk. kierrebarokki). Tuoleissa käytettiin myös kruunuveistoksia ja rottinkipunosta. Väreinä barokissa näkyi vihreää ja punaista. Kristallikruunut olivat yleisiä. Huonekaluina oli mm. 2-ovinen kaappi, jonka alaosassa vetolaatikko, pallojalat sekä kierteispylväät. Huonekaluissa oli lakkamaalaus. Barokissa huonekalujen järjestys oli tarkkaa, niitä ei siirrelty.

Rokokoo
n.1730-1775

Rokokoo vaikutti sisustukseen hyvin kokonaisvaltaisesti. Rokokoon tunnusmerkkejä olivat simpukkaa, c- tai s- kirjainta muistuttavat epäsymmetriset ornamentit, kukka- ja lehtiornamentit, keveät kaarevat linjat sekä taidokkaat veisto- ja intarsiakoristelut. Rokokoo-ajalla siirryttiin raikkaan heleään väriasteikkoon, yleisimpiä värejä olivat helmenharmaa, hennon vihertävä, haalean sininen ja roosa. Tuoleissa suosittu päällinen oli suuriruutuinen pellava, irtopäällisiä käytettiin jonkun verran. Tärkeitä kalusteita olivat sohva ja seurusteluryhmät, lipastot ja pienet pöydät, mahapiironki ja peilit. Tuolien jaloissa suosittu oli tassujalka. Huonekaluissa nimi Chippendale tuli tutuksi.

Uusklassismi
n.1775-1830

Uusklassismi syntyi Ranskassa. Sen vaiheita olivat mm. Ludvig XVI:n tyyli n.1775-1795, Direktoriotyyli n.1795-1805, Empire n.1805-1830, Ruotsi-Suomessa Kustavilaisuus n.1775-1810, jäi vallitsevaksi pitkälle 1800-luvulle; Kaarle Juhanan tyyli n.1810-1830.

Uusklassismi perustui antiikin ja renessanssin ihailuun. Rokokoon sirous ja mukavuus säilyivät, mutta mm. jalat muuttuivat suoriksi ja alaspäin kapeneviksi. Huonekalut olivat suoralinjaisia, tasapainoisia, heloitukset olivat koristeltuja. Yleisiä huonekaluja olivat mm. kirjoituslipasto korkeilla ja hoikilla jaloilla, kulmakaappi, pikkupöydät, kampaus- ja ompelupöydät, katosvuoteet. Pöytien päällisissä käytettiin paljon marmoria. Puuosat oli tavallista kullata tai maalata vaaleiksi, kangaspäällisissä raitakuosit alkoivat syrjäyttää kukkakuvioita. Peilit olivat suorakulmaisia ja koristeltu esim. uurna-aiheella.

Kustavilaisen uusklassisismin harmoniset mittasuhteet ja valikoiden toteutettu antiikin ornamentiikka sopivat hyvin kotimaisille puuladuille. Kustavilaisuus jäi vaikuttamaan kansanhuonekaluissa pitkälle 1800-luvulle. Yleinen kustavilaiskaluste oli pinnatuoli, jonka suosio ja kansanomainen valmistus jatkui meillä pitkään. Huonekalut valmistettiin kotimaisista puulajeista ja maalattiin helmenharmaaksi tai muuhun pastellisävyyn. Myös ulkomailla suosittua mahonkia pyrittiin jäljittelemään punaruskealla värillä.

Empire eli keisarintyyli oli mahtaileva tyyli. Empiressä huipentui roomalaisen antiikin ja Egyptin muinaisuuden ihannointi. Kiven ja metallin jäljittelyn vaikutuksesta huonekalut muuttuivat raskaiksi ja epämukaviksi. Antiikkia jäljiteltiin käyttökelpoisuuden kustannuksella. Empiren materiaali oli mahonki ja muut puulajit käsiteltynä mahonkia muistuttavaksi. Huonekalujen pinnat olivat kiiltäviä. Muotiin tulivat yksiväriset pinnat, ornamentit ja raitakuosit. Huonekalujen koristeluun käytettiin runsaita ja raskaita pronssilyötteitä ja kultauksia. Ornamentiikassa suosittiin sotaisia aiheita, mm. kotkia, sfinksejä, laakeriseppeleitä ja lyyria. Tuoleista yleisin oli Gondoli-tuoli, jonka sivuissa olivat esim. leijonanpäät, istuin oli neliömäinen, hieman taaksepäin kapeneva. Etujalat olivat suorat, sorvatut ja koristeelliset, takajalat jonkin verran taaksepäin kaartuvat. Muita kalusteita olivat mm. Recamier-sohvat, tuhatjalkainen pöytä (vetäen jatkettava ruokapöytä) ja päästä vedettävä vuode. Pöytä sai antiikin alttarin muodon, pöytäpintana käytettiin usein marmoria. Empire-kalusto suunniteltiin yhtenäiseksi; sohva, pöytä sekä noja- ja pikkutuolit sommiteltiin ryhmäksi. Peilit kohosivat kattoon asti, kääntyvä Psykhè-peili tuli muotiin. Valaisimena yleinen oli kaksivanteinen ja umpinainen kristallikruunu. 

Ruotsissa kehittyi kustavilaisuuden jatkoksi vaatimattomampi empiren suunta, josta tuli suosittu myös Suomessa. Kalusteet maalattiin valkoisiksi. Pronssilyöttejä jäljiteltiin veistäen tai massasta muotoillen ja ne kullattiin. Valkoinen ja kulta kuuluvat tähän Kaarle Juhanan -ajan empireen. Samaan aikaan opittiin tekemään marmoria jäljittelevää marmorointimaalausta sekä puuta jäljittelevää ootrausta. Kaarle Juhanan empiren yleisin tuolityyppi oli pinnatuoli, jonka selustassa pienat saatettiin ryhmitellä vain hartialaudan yläosaan, tai ne olivat leveämmistä säleistä kuin kustavilaisena aikana.

Biedermeier (myöhäisempire)
n.1830-1850

Biedermeier syntyi Saksassa uusklassismin jatkoksi. Tyyliä kutsutaan myös myöhäisempireksi, koska tyyli on kodikkaampi ja kevyempi tulkinta empirestä. Viihtyisyyden tavoittelu tuli päämääräksi kotien sisustamisessa. Biedermeier muutti empiren jäykät linjat pyöreiksi ja poisti metallikoristeet. Pyöreät, loivan s-kirjaimen malliset linjat esiintyivät kalusteiden jaloissa ja selustoissa. Tuoleissa ja sohvissa oli tavallisesti mahongilla tai pähkinäpuulla vaneroitu taakse kaartuva selkänoja sekä voluuttikiermuroina eteenpäin suuntautuvat käsinojat. Tuolien selkänojassa oli usein siro, veistoskoristeinen poikkilauta. Osassa sohvista oli pehmustettu selusta. Istuinosaan omaksuttiin kierteisjousitus istuinmukavuutta parantamaan. Puupinnat kiillotettiin puunsyiden korostamiseksi. Suomessa materiaalina käytettiin mm. visakoivua. Kalustot yleistyivät: sohvat, nojatuolit, pikkutuolit ja pöytä. Lipastot olivat pelkistetympiä kuin empiressä. Siro suorakaiteen muotoinen peili oli biedermeierin kauneimpia esineitä. Biedermeier muutti väriasteikon tummaksi.

Kertaustyylit
n.1830-1900

Kertaustyylien aikana historiallisia tyylejä ryhdyttiin uudelleen toteuttamaan, nyt koneita käyttäen. Huonekaluteollisuus teki huonekaluista hengettömiä. Uusi tekninen ratkaisu oli kierrejousitus, joka lisäsi istuinmukavuutta ja teki istuinten verhoilusta kiinteän. Kertaustyylien aikana eri tyylipiirteitä yhdisteltiin toisiinsa ja oli tavallista, että kodista löytyi huonekaluja monesta eli tyylisuunnasta.

Uusgotiikka
n.1830-1870

Uusgotiikka syntyi Englannissa n.1830. Tyyliä käytettiin lähinnä kirjastojen, herrainhuoneiden ja biljardisalonkien sekä erilaisten julkisten tilojen sisustuksissa. Uusgotiikka ilmeni tuolien selustoissa korkeina suippokaarimaisina muotoina ja kaappien ovissa kirkon ikkunoita tai holviruoteita muistuttavissa kaarilinjoissa ja kaappikellojen tornimaisissa ulokkeissa. Uusgoottilaiset huonekalut olivat keskiruskeaa tai tummaa, himmeäksi lakattua puuta. Rottinki sopi hyvin uusgoottilaisiin huonekaluihin. Se oli joko luonnonväristä tai petsattua. Suomessa uusgotiikka toteutui pääasiassa koriste-esineissä ja joissain huonekaluissa.

Uusrokokoo
n. 1830-1890

Uusrokokoo oli sirona, pienenä ja mukavana ehkäpä käytännöllisin ja siksi suosituin kertaustyyleistä. Suomessa uusrokokoo esiintyi hillittynä, mutta keski-Euroopassa se sai räikeitäkin muotoja, jotka olivat usein turhan vaikeita toteuttaa. Materiaalina olivat tumma puu, pähkinä ja mahonki. Suomessa käytettiin kotimaisia puulajeja, jotka petsattiin tummaksi. Pinta oli kiillotettu tai lakattu. Kalusteiden etujalat olivat sorvatut tai s-kirjaimen malliset, puuosissa oli veistoskoristelua ja etujalkojen alla olivat pyörät helpottamassa siirtämistä. Tekstiileissä oli esimerkiksi isokuvioisia kukkia. Päällisistä suosituin oli punainen plyysi. Väreinä oli myös voimakasta lilaa ja vihreää. Verhoilu oli runsasta. Verhoiluissa käytettiin nyöripunoksia, hapsuja ja tupsuja. Uusrokokoon aikana tulivat myös ns. umpeen verhoillut Emma-kalusteet. Suomeen uusrokokoo tuli 1840-luvulla Pietarista ja siksi sitä kutsuttiin myös venäläiseksi rokokooksi. Helsingissä puuseppien valmistamista kaunislinjaisista uusrokokookalustoista käytetään nimeä Helsinki-rokokoo.

Myöhempi uusklassisismi
n.1850-1890

Myöhempi uusklassisismi oli hyvin paljon esikuvansa kaltainen, lähinnä vain puuosien väri erotti kalusteet alkuperäistyylistä. Useimmiten ne olivat mustaa, kiiltävää tai himmeäkiiltoista puuta. Puulajina oli usein tummaksi petsattu tammi, pohjoismaissa myös muita omia puulajejamme. Ornamentiikka ja muodot pysyivät pitkälti esikuvaansa kaltaisina. Tämän salonkeihin tarkoitetun tyylin mallistoa olivat sohvakalustot, johon kuuluivat soikeat tai pyöreät sohvapöydät sekä pienet koristepöydät ja kukkapylväät.

Uusrenessanssi
n. 1860-1890

Uusrenessanssi suosi suurta, komeaa, näyttävää ja raskasta. Materiaaleina suosituin oli tammi, myös pähkinää ja mahonkia käytettiin. Kalusteiden puuosat oli lähes aina käsitelty ruskeiksi tai mustiksi. Pinta oli sellakattu kiiltäväksi tai himmeäksi. Uusrenessanssille tyypillisiä olivat ruokasalit, joiden kalustoon kuului suuri kaksiosainen astiakaappi runsain koristein. Ruokapöytä oli muhkea ja usein jatkettava. Pöytälevyn reunassa oli lista, jossa oli usein veistoskoristelua. Raskaat jalat oli koristeltu lankasorvauksin ja uurtein. Kalusteiden jalat olivat suorat ja muotoon sorvatut, tuolin selustaa reunustivat palloon päättyvät, uurretut pylväät, istuin oli rottinkia, rei'itettyä vaneria tai pehmustettu. Tuolit olivat rakenteeltaan enemmän barokin kuin renessanssin tapaisia. Uusrenessanssin suosikkikaluste oli paneelidivaani, suuri, korkeaselustainen sohva, jonka selkänojaa reunusti koriste-esineille tarkoitettu hylly. Sohvan pehmustetut käsinojat taipuivat sivuille, joten pehmeän sohvan sai muutetuksi vuoteeksi.


Uusbarokki
n. 1880-1890

Uusbarokkikin suosi ruokasalin kalustoja. Ruokapöydän ja pikkutuolien lisäksi kalustoon kuuluivat alkuperäisiä paljon pienemmät astiakaapit ja matalammat senkit. Aidon barokin aikana kalustokäsite oli vieras. Uusbarokin nojatuolien ja sohvien istuimissa oli alkuperäistyyliin kuulumaton jousitus. Sohvan selusta oli umpinainen ja pehmeäksi verhoiltu. Sohvaa aidossa barokkityylissä ei ollut. Uusbarokin aikana puuosien väriasteikko vaaleni hieman. Keskiruskeat sävyt tulivat tummien rinnalle. Kiiltävä lakkaus ei kuulunut uusbarokkiin. Rottinki oli edelleen yleinen istuimissa ja selkänojissa.



Wieniläistyyli
1849-

Wieniläistyyli sai alkunsa kun saksalaissyntyinen Michael Thonet kehitti vuonna 1849 Wienissä tuolin kehittämällään puuntaivutusmenetelmällä. Tuoli oli siro, ajaton, käytössä kestävä ja helppo valmistaa teollisesti. Tästä Wieniläiskalusteiden maailmanmarkkinointi alkoi. Tuolin suosio jatkuu yhä tänäpäivänä ja tuoli on saanut useita jäljittelijöitä.


Jugend
1890-1915

Jugend kehittyi 1800- luvun lopulla Euroopassa. Sen päämääränä oli taiteen ja luovuuden vapauttaminen jäljittelystä ja hengettömästä massatuotannosta. Jugend perustuu aitoon taiteeseen, aitoihin luonnonmateriaaleihin, hyvään käsityöhön ja pelkistämiseen sekä kalusteiden tarkoituksenmukaisuuteen. Tyypillisiä ornamentteja olivat luonnosta otetut kasvi- ja eläinaiheet, mm. joutsenkaulaviiva. Jugendin värit olivat tummat. Puuta käytettiin oman värisenään tai tummaksi petsattuna. Pinta oli himmeä, ei kiiltäväksi lakattu. Suomessa jugend oli ensimmäinen omintakeinen design-tyyli, linjakkaan suomalaisen muotoilun alku. Suomalaiselle jugendille ominaisia ovat jykevät geometriset muodot ja kansallinen ornamentiikka, mm: oravat, karhut, männynkävyt, kuusenhavut. Suomalainen jugend säilyi huonekalunvalmistuksessamme 30-luvulle. Huonekalutehtaiden mallistoihin vakiintuivat pelkistetyt, mutta selvästi jugend-tyyliset kalustotyypit.



Art Deco
1920-

Jugendin ja funktionalismin siirtymävaiheessa syntyi Pariisissa Art Deco-suuntaus, joka omaksui jugendia siromman ja kevyemmän linjan ja käytti koristeena kiinalaisia ja japanilaisia lakkamaalauksia ja koristeaiheita. Värit olivat vahvat ja loistavat.


Funktionalismi

1917-

Funktionalimin eli funkkiksen aikana yhtenäisistä kalustoista luovuttiin, tuolit ja pöydät tulivat irrallisiksi, jokaisen asiakkaan maun mukaan yhdisteltäviksi. Väreinä olivat perusvärit mustan, valkean ja harmaan rinnalla. Valaistusta parannettiin, valaisimina olivat mm. lasipallot. Merkittävän vaikutuksen huonekalusuunnitteluun toi puristetun vanerin kehittäminen. Taivutetusta vanerista valmistettujen huonekalujen tunnetuin suunnittelija Suomessa on Alvar Aalto, jonka suunnittelemat huonekalut ovat edelleen suosiossa. Niitä valmistaa nykyään Artek, mutta halpoja jäljitelmiä liikkuu myös paljon. Näiden kalusteiden lisäksi funkkiksen aikaan Suomessa valmistettiin putkihuonekaluja ja puisia suorakulmaisia tehdasvalmisteisia huonekaluja.

1960-luvulla Suomessa suunniteltiin lasikuituhuonekaluja, joista syntyi maailmanlaajuisia klassikoita. Eero Aarnion Pallotuoli on vuodelta 1965 ja Pastillituoli vuodelta 1968. Yrjö Kukkapuro suunnitteli Casinotuolin vuonna 1961 ja Karusellituolin vuonna 1965.






Lähteet:

Vanhat tuolimme, Riitta Pylkkänen, 1974, WSOY
Sisustustyylit antiikista nykyaikaan, Leena Nokela, 1981, Otava
Antiikkihuonekalut, tyyli- ja korjausopas, Leena Nokela, 1985,
Otava